Hän oli rakastunut. Siitä ei ollut epäilystäkään. Hänellä oli kuitenkin ylipääsemätön ongelma. Hänen rakkautensa kohde kyllä tiesi olemassaolevasta rakkauden huumasta. Mutta kuinka sen selittäisi... Tämä sietämätön ongelma! Suoraan sanottuna, hän ei osannut vastata kysymykseen, oliko kyseessä oikea rakkaus, vai pelkkä itserakkaus. Kukaan ei ymmärtäisi hänen ongelmaansa. Niin hän ainakin ajatteli.

Saadakseen ajatuksensa välillä muihin mietteisiin hän jatkoi kaivamista. Oikeammin sanottuna kaivautumista. Itse asiassa jopa vähän syömistä mullan läpi. Näin hän siirtyi yhä syvempiin ja pimeämpiin onkaloihin. Hän tunsi syvää onnea siitä, että rakkaansa seurasi tiukasti heti perässä, kuinka syvälle hän sitten menikin.

Lähes puolen metrin syvyydessä hän teki ratkaisunsa. Rohkeana hän kosi tulevaa morsiantaan. Hän tiesi olevansa kaksineuvoinen, vajaan kymmenen senttimetrin mittainen kastemato. Niin. Hän tiesi kosivansa itseään, käytännössä takaosaansa itsessään. Koska hänen takaosansa oli hyvin hiljaista sorttia, hän vastasi itse myöntävästi kosintaansa. Ja oli maailman onnellisin mato sillä hetkellä! Hänellä oli valmiit suunnitelmat häämatkasta 50 metrin päässä olevaan uuteen, maukkaaseen, kompostipitoiseen kukkapenkkiin. Siellä olisi varmasti vielä jäljellä monta vapaata tonttia viettää ravinteikasta lomakautta.

Sisään ylhäältä päin, tekemästään reiästä tuli sisään kostea vesipisara. Ulkona oli alkanut sataa. Aukosta tulvi lisää vettä sisään. Mato ymmärsi, että ulkona olikin alkanut kunnon rankkasade. Äkkiä kaikki käytävät täyttyivät vedellä, ja hän oli jäämässä kokonaan veden alle. Hengittäminen kävi vaikeaksi. - Rakkaani nyt meille tulee kiire. Pidä vain minusta kunnolla kiinni, niin suunnistamme ylöspäin.

Multakatto hänen yllään sortui, ja yhä vain lisää raskasta mutaa työntyi sisään ainoasta ulospääsytiestä. Yhtäkkiä seinät hänen vierestään katosivat. Mato oli selvinnyt hengissä pois maan alta! Mutta riemu oli ennenaikaista. Hän oli joutunut keskelle valtavaa lätäkköä. Tarpeeksi kiemurrellen pää kävi aika ajoin veden pinnalla hengittämässä. - Jaksa vielä metri! Ranta on enää mullan syömän päässä!

Hän selvisi yhdessä rakkaan takapäänsä kanssa asfalttiselle kapealle kevyen liikenteen väylälle. Nyt Hän sai kunnolla hengitettyä. Pahin sadekin oli jo tauonnut. - Tämä musta tie oli pelastuksemme! Spläts! Mitä tapahtui? Joku salamannopea pyörä oli ajanut ja liiskannut hänen rakkaansa littanaksi pannukakuksi kovaan asfalttiin. Mato katsoi surkeana takapäätään, eikä voinut pidätellä suustaan tulevia surun limasia. - Rakkaani, miksi?

Putkensolinat